6. Ylioppilaaksi

Vuo­den 1955 yli­op­pi­las­luok­ka on Lys­kan so­dan­jäl­kei­sen his­to­ri­an pie­nin: 19 kir-joit­ta­nees­ta abis­ta kak­si re­put­ti. Vain minä sain yleis­arvo­sa­nak­si lau­da­tu­rin (re­aa­li, suo­men­kie­li ja eng­lan­ti lau­da­tur, ruot­si ja ve­nä­jä cum lau­de, kes­ki­arvo 8,52). Vuo­den 2000 luok­ka­ko­kouk­ses­sa tu­tus­tu­mi­nen Lys­kan 125-vuo­tis­juh­la­näyt­te­lys­sä yo-kir-joi­tus­ten tu­lok­seen ker­toi, että olim­me Lys­kan yo-luok­kien jou­kos­sa luku­mää­räi­ses­ti pie­nin ja kes­ki­ar­vol­taan huo­noin luok­ka. Mut­ta non scho­lae sed vi­tae dis­ci­mus!
          Lys­kan (sil­loi­sen) pe­rin­teen mu­kaan prii­mus piti lak­ki­ai­sis­sa pu­heen to­ve­reil­le, kou­lul­le ja opet­ta­jil­le. Mik­ko Kor­ho­sel­la oli cum lau­de yleis­arvo­sana, mut­ta kes­ki­arvo pa­rem­pi kuin mi­nul­la. Sy­sim­me puhe­vel­vol­li­suut­ta toi­sil­lem­me, kun­nes Mik­ko il­moit­ti, että ”joll­et sinä pidä, ku­kaan ei pidä!”  Tu­her­sin pari yötä en­nen lak­ki­ai­sia kli­see­kyl­läs­te­tyn pu­heen, jos­ta ot­tei­ta näet si­vul­la 10. Kai­lo­tin sen ko­val­la ää­nel­lä ul­koa il­man pa­pe­ria äi­din­kie­len opet­ta­ja­ni Ellu Pit­kä­sen opit mie­les­sä­ni. Sii­tä läh­tien olen pi­tä­nyt pu­hee­ni va­paas­ti pää­koh­dat pa­pe­ril­la rans­ka­lai­sin vii­voin.

Lys­kan, ”Ti­pu­lan”, ”Na­ve­tan” (Yh­teis­kou­lu) ja ”Klas­si­kan” (Vii­pu­rin Klas­si­nen) uu­det yli­op­pi­laat mars­si­vat kuk­ka­ter­veh­dyk­sel­le San­ka­ri­pat­saal­le. Minä ja muu­ta­ma muu teim­me kun­ni­a­käyn­nin myös Kan­sa­lais­so­das­sa kaa­tu­nei­den Pu­nais­ten muis­to­mer­kil­lä. Olim­me en­sim­mäi­set (?) lys­ka­lai­set, jot­ka sen te­ki­vät.

Kuo­pi­on Ly­se­on yli­op­pi­laat 31.05.1955

Ylä­rivi: Mat­ti Aar­nio , Kyös­ti ”Köpä” Ko­va­nen , Ka­le­vi ”Kale” Ruus­ka­nen, Mat­ti ”Nal­le” Jau­hi­ai­nen , Ta­pio ”Tap­sa 1.” Sa­vo­lai­nen.
Kes­ki­rivi: Heik­ki ”Tuop­pi” Tuo­vi­nen, Mat­ti ”Masa” Ker­man, Väi­nö ”Väis­ki” Kin­nu­nen , Väi­nö ”Väis­ki2” Häk­li , Jou­ko ”Jopi” Huus­ko­nen, Tar­mo Sii­ka­niva  .
Ala­rivi: Pat­rik ”Pati” Hall­man, Pent­ti ”Pena” Kok­ko­nen, Sa­ka­ri ”Saku” Lah­ti­nen , Ta­pa­ni ”Tap­sa 2.” Riek­ki­nen, Rai­mo ”Jee­lu” Ne­no­nen , Mik­ko Kor­ho­nen.

Seu­raa­val­le si­vul­le kir­joi­tet­tu teks­ti on ly­hen­nel­mä kä­sin­kir­joi­te­tus­ta pu­hees­ta­ni, jon­ka pi­din sa­man pu­hu­ja­pön­tön ta­kaa kuin min­kä ta­kaa Lys­kan yli­op­pi­las­pol­vien prii­muk­set ovat kii­tos­pu­heen­sa aina pi­tä­neet.

”Kun­ni­oi­tet­ta­va Her­ra Reh­to­ri, ar­voi­sat opet­ta­jat, hy­vät yli­op­pi­las­to­ve­rit!

Tä­nään on vih­doin koit­ta­nut se päi­vä, jota me tä­män ke­vään yli­op­pi­laat olem­me jo mon­ta pit­kää vuot­ta odot­ta­neet. Näi­hin vuo­siin on mah­tu­nut pal­jon työ­tä, mut­ta tä­nään saam­me pon­nis­te­lu­jem­me pal­kak­si pai­naa pää­häm­me uu­tuut­taan hoh­ta­vat val­ko­la­kit.

Tämä ei ole opis­ke­lum­me pää­tar­koi­tus. Opis­ke­lim­me elä­mää, emme kou­lua var­ten. Yli­op­pi­las­tut­kin­to on ai­no­as­taan väli­ta­voi­te omaa, it­se­näis­tä elä­mää var­ten. Jät­tä­es­säm­me van­han kou­lum­me, jä­täm­me jäl­keem­me enem­män kuin pit­kät kou­lu­vuo­det. Taak­sem­me jää ajan­jak­so elä­mäs­täm­me, nuo­ruus. Alam­me olla jo kyp­siä, vas­tuun­tun­toi­sia kan­sa­lai­sia.   Mei­dän tu­lee­kin olla vas­tuun­tun­toi­sia, sil­lä sana vas­tuu vel­voit­taa! Muu­ta­mien vuo­sien ku­lut­tua van­hem­mat suku­pol­vet sä­lyt­tä­vät vas­tuun Suo­men tu­le­vai­suu­des­ta har­teil­lem­me. Sen, että he kan­toi­vat vas­tuun­sa, to­dis­ta­vat it­se­näi­syy­tem­me ja val­ke­at puu­ris­tit san-kari­hau­doil­la. Ol­kaam­me hei­dän ar­voi­si­aan ja teh­kääm­me työ­tä it­se­näi­sen Suo­men puo­les­ta pi­tä­mäl­lä huol­ta sii­tä, että Suo­men mai­ne kas­vaa maa­il­mas­sa. Men­neet suku­pol­vet kat­so­vat vel­voit­ta­en mei­hin!

Tämä aika, kun elä­mä au­ke­nee eteem­me yhä suu­rem­mas­sa laa­juu­des­sa, on meil­le nuo­ril­le yli­oppi­lail­le vai­ke­aa ja pää­tök­siä ky­sy­vää ai­kaa. Muu­ta­man vuo­den si­säl­lä mei­dän on pää­tet­tä­vä mil­le alal­le ja mi­hin am­mat­tiin ai­om­me. Täs­tä pää­tök­ses­tä riip­puu koko lop­pu­e­lä­mäm­me myö­hem­mät vai­heet. Yk­sin emme voi tätä asi­aa rat­kais­ta. Mei­dän on et­sit­tä­vä tu­kea van­hem­mis­ta ja hei­dän neu­vois­taan. Emme voi luot­taa omien voi­miem­me kes­tä­vyy­teen, en­nen kuin olem­me nii­tä van­hem­pien val­vo­vien sil­mien alla ko­e­tel­leet. Vaik­ka olem­me nuo­ria ja in­nok­kai­ta ja tie­däm­me mie­les­täm­me kai­ken tar­peel­li­sen, mei­dän on otet­ta­va huo­mi­oon van­hem­pien neu­vot ja huo­mau­tuk­set. Sa­nan­las­ku sa­noo: ”Van­huus ja vii­saus, nuo­ruus ja hul­luus!” Muis­ta­kaam­me tämä! Ko­hot­ta­kaam­me kat­seem­me kor­ke­al­le, yli kai­ken hal­van ja hä­pe­äl­li­sen ja pon­nis­tel­kaam­me hel­lit­tä­mät­tä sen pää­mää­rän vuok­si, jon­ka it­sel­lem­me ase­tam­me. Jos näin teem­me, elä­mä­mäs­täm­me tu­lee on­nel­li­nen ja si­säl­tö­ri­kas.

Ra­kas kou­lum­me, vaik­ka me nyt si­nut tä­nään jä­täm­me, py­syt muis­tois­sam­me kal­lii­na ja unoh­tu­mat­to­ma­na. Teil­le rak­kaat opet­ta­jam­me lau­sun sy­dä­mel­li­set kii­tok­sem­me.  Eri­tyi­ses­ti kii­täm­me luo­kan­val­vo­jaam­me, leh­to­ri He­le­na Häi­ki­ö­tä, joka niin hy­vin piti meis­tä huol­ta. Muis­tok­si sii­tä ojen­nan teil­le tä­män mal­ja­kon yli­oppi­lail­ta mal­lia 1955.”

.

Ul­jaas­sa fres­kos­sa esiin­ty­vät mei­dän li­säk­sem­me kaik­ki opet­ta­jam­me. Tämä tai­de­teos tu­hou­tui vä­hän myö­hem­min tuli­pa­los­sa ku­ten kaik­ki sitä edel­tä­neet fres­kot.

Kuo­pi­o­lai­sen tai­tei­li­ja Sai­la Nis­ka­sen vuon­na 1948 maa­laa­ma ak­va­rel­li Lys­kas­ta