3. Koulunkäynti pula-aikana

Suo­mi toi­pui so­das­ta Lys­ka-ai­ka­ni 1947–1955. Val­ti­on ra­hat me­ni­vät jäl­leen­ra­ken­nuk­seen, eva-koi­den ja rin­ta­ma­mies­ten asut­ta­mi­seen ja sota-kor­vauk­siin Neu­vos­to­lii­tol­le. Vuo­teen 1952 asti elim­me ”kort­ti­ai­kaa” eli maas­sa val­lit­si sään­nös-te­ly­ta­lous.. Lä­hes kaik­ki oli ”kor­til­la”, kah­vis­ta ja so­ke­ris­ta vaat­tei­siin ja ken­kiin.[1] Vaat­tei­ta pai-kat­tiin, suk­kia par­sit­tiin ja en­nen so­tia os­te­tut pu­vut siir­tyi­vät isil­tä po­jil­le. Kah­vi­na juo­tiin vil- jas­ta teh­tyä ja si­ku­ri­jat­ket­tua ”kor­vi­ket­ta”.
Mus­ta­pörs­si re­hot­ti.

Kau­pois­sa ei ol­lut va­li­koi­mia, ta­va­raa joko oli tai ei ol­lut. Ma­kei­sia, ki­ven­ko­via esans­si­sel­lai­sia, sai vie­lä 1950-lu­vun alus­sa har­voin, so­ke­ri oli kor­til­la. Nuo­lim­me mehu­pul­ve­ria, os­tim­me ap­tee­kis­ta sal­mi­ak­kia ja jau-hoim­me purk­ka­na kynt­ti­lä­pa­ra­fii­nia. Emme osan­neet ku­vi­tel­la pa­rem­paa! Nyky­mit­ta­puun [2] mu­kaan olim­me tyh­jäs­tä tyy­ty­väi­siä. Jos kers­ka­ku­lut­ta­vat EU-suku-pol­vet uh­rai­si­vat edes yh­den aja­tuk­sen pula-ajal­le, oli­si hel­pom­pi pan­na suu säk­kiä myö­ten. Mitä ta­han­sa voi ta­pah­tua trum­pis­tu­vas­sa maa­il­mas­sa! Ku­vas­sa esit­te­len lys­ka­lais­ta tal­vi­muo­tia vuo­del­ta 1951.

Pula-aika lei­ma­si opis­ke­lu­e­lo­a­ni Ada-tä­din luo­na: Aa­mul­la täti he­rät­ti mi­nut kel­lo seit­se­mäl­tä ja kaa­toi ”jump­rul­la” kyl­män ve­den pe­su­ko­muu­tin pesu­va­tiin. Pe­sey­dyin ja me­nin (tal­vi­sin) kyl­mään keit­ti­öön aamu­pa­lal­le.  Se kä­sit­ti kau­ra- tai ohra­puu­roa tai -vel­liä, la­sin mai­toa, lei­pää ja voi­ta yleen­sä il­man li­suk­kei­ta. 1950-lu­vul­la ruo­ka­lis­ta moni­puo­lis­tui mak­ka­ral­la, mar­me­la­dil­la yms.
Sit­ten rem­mil­lä kou­lu­kir­jat yh­teen –pah­vi­sal­kun os­tin lu­ki­os­sa– ja ylös Min­na Cant­hia Kirk­ko­puis­ton läpi La­pin­lin­nan­ka­dun kaut­ta Lys­kaan vart­ti­tun­nis­sa Han­nes Ko­leh­mai­sen asun­non ohi. Usein nyök­kä­sin por­tail­la is­tu­val­le mam­ma K:lle.
Eh­din ruo­ka­tun­nil­la käy­dä ko­to­na syö­mäs­sä. Kau­em­paa tul­leet söi­vät eväi­tään kuka mis­sä­kin. Ada-tä­din lou­naa­seen kuu­lui alku­vuo­si­na pel­käs­tään keit­to­ja (her­ne- tai liha­keit­to), ”lei­pä­res­sua” (kui­via lei­vän­kan­ni­koi­ta mai­dos­sa kei­tet­ty­nä) tai edel­li­sen päi­vän täh­det­tä läm­mi­tet­ty­nä lei­vän ja voin kera.

Il­lal­li­se­ni kä­sit­ti ”pe­ru­na­hu­a­vik­kai­ta ja läs­ki­soos­sia” tai pais­tet­tu­ja pe­ru­noi­ta, liha-pe­ru­na­sose­laa­tik­koa ja jos­kus liha­pul­lia. Sil­loi­nen, ve­det vie­lä­kin kie­lel­le nos­tat­ta­va lem­pi­ruo­ka­ni oli voi­su­lan kans­sa pit­kä, pak­su ma­ka­ro­ni, jol­lais­ta ei saa ny­kyi­sin enää mis­tään. Jäl­ki­ruo­ka­na oli, jos oli, hil­la­puu­roa ja jos­kus köy­hiä ri­ta­rei­ta.  He­del­mät ja vi­han­nek­set oli­vat har­vi­nai­suus eten­kin tal­vis­ai­kaan pois­lu­et­tu­na ome­nat Ida-tä­din mök­ki­puu­tar­has­ta ja pork­ka­nat ja her­neet Sii­ka­jär­ven koti­puu­tar­has­ta.

Il­lal­la piti tul­la ta­kai­sin kym­me­nek­si. Läh­din ker­ran syys­kuus­sa 15-vuo­ti­aa­na var­ti­on­joh­ta­ja­na Kuo­pi­on Poi­ka­ver­so­jen pol­ku­pyö­rä­ret­kel­le Val­kei­sen lam­mel­le noin 10 kilo­met­riä Kuo­pi­os­ta. Tu­lin ko­tiin kel­lo 23. jäl­keen. Oli pilk­ko­pi­me­ää ja täti­kol­le­gio Ida&Ada&Aino odot­ta­mas­sa ko­to­na, hys­te­ri­an par­taal­la. ”Mis­sä sinä olet ol­lut?” Tie­to ett­en ol­lut pa­hoil­la teil­lä ja hel­po­tus hen­kiin jää­mi­ses­tä­ni lauh­dut­ti tä­dit no­pe­as­ti. Oli­si­ko täl­lai­ses­sa huo­len­pi­dos­sa opit­ta­vaa nyky­nuo­ri­sol­le ja -van-hem­mil­le? Lu­ki­o­luo­kil­la voin tul­la ko­tiin puo­li­yön jäl­keen­kin, kun ker­roin me­ne­vä­ni tei­ni­kun­nan hom­miin. [3] (Nii­tä al­koi ol­la­kin aika tiu­haan!)

Ida-täti oli mei­je­rin kont­to­ris­ti. Sain tun­tu­man kir­joi­tus­ko­nee­seen, Un­der­woo­diin, ja me­kaa­ni­seen las­ku­ko­nee­seen. Ida-etui­hi­ni kuu­lui käyn­nit mei­je­ris­sä, joka val­mis­ti jää­te­löä. Sain syö­dä jäts­kiä niin pal­jon kuin jak­soin ja mu­kaan pus­sin suk­laa­mu­re­nia, tosi­herk­kua sii­hen ai­kaan. Kaik­ki ka­ve­rit ka­deh­ti­vat mi­nua on­nel­lis­ta!

Va­rus­kun­ta­sai­raa­lan yli­hoi­ta­ja Aino-täti tar­joi­li pul­laa ja lei­vok­sia ja an­toi usein tas­ku­ra­haa. Muis­tan kii­tol­li­suu­del­la kol­men tä­ti­ni lii­kut­ta­van huo­len­pi­don huo-let­to­mas­ta ja usein kiit­tä­mät­tö­mäs­tä lys­ka­lai­ses­ta kah­dek­san vuo­den ai­ka­na.

En voi­nut Kuo­pi­os­sa kuun­nel­la ra­di­o­ta. Savo-leh­ti oli info­läh­tee­ni. Ada-tä­dil­lä oli Phi­lip­sin Pik­ku­mat­ti. Sii­tä kuu­lui päi­vi­sin vain Lah­den pit­kät aal­lot, eikä mi­nul­la ol­lut huo­nee­seen vi­ral­lis­ta pää­syä.  Jos kuun­te­lin ko­to­na isom­paa Hel­va­ria, äiti ja isä pil­las­tui­vat akun ja ano­din tur­ha­käyt­töä [4], kun hain Kes­ki-Eu­roo­pan ase­mia ra­di­on se­laus­ää­nen jän­nit­tä­väs­ti kur­nut­ta­es­sa!

[1] Suo­men ta­ka­na ri­kas­tu­nees­ta Ruot­sis­ta sala­kul­je­tet­tiin kaik­kea, kah­vis­ta kar­de­mum­maan, luk­sus­ta­va­rois­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Sa­no­ma­leh­det seu­ra­si­vat kah­vi­lai­va ”He­rak­le­sia” Bra­si­li­as­ta päi­vän tark­kuu­del­la. Uusi Suo­mi ot­si­koi 25.02.46: ”KAH­VI­LAI­VA ON­NEL­LI­SES­TI PE­RIL­LÄ. Mes­si­poi­ka kar­ka­si, nee­ke­ri il­mes­tyi ti­lal­le.” Tu­run sa­ta­mas­sa tu­han­net ih­mi­set hur­ra­si­vat. Äiti nuo­les­ke­li huu­li­aan. Muis­tan sen hy­vin.

[2] Ei ol­lut pit­so­ja, pa­kas­tei­ta, pika­ruo­kaa, ko­kis­ta. Mai­to­kaup­pi­as mit­ta­si mai­don pel­ti­kan­nuun, kää­ri irto­voin voi­pa­pe­riin ja lei­vän val­ke­aan pa­pe­riin. Seka­ta­va­ra­kaup­pi­as kau­hoi jau­hot rus­kei­siin pa­pe­ri­pus­sei­hin. Vain näk­kä­ri ja pie­ni kek­si­va­li­koi­ma oli­vat pa­pe­ri­pak­kauk­sis­sa. Ei ol­lut su­per­mar­ket­te­ja eikä va­lin­ta­myy­mä­löi­tä.  Joim­me pu­nais­ta lim­saa ja sit­ruu­na­suu­daa, emme juu­ri muu­ta.  Meil­lä ei ol­lut fark­ku­ja, boot­se­ja, suk­ka­hou­su­ja, ei dis­ko­ja, telk­kaa, tiek­ka­ria, kän­ny­jä, net­tiä, vi­de­o­pe­le­jä, face­boo­kia, what­sap­pia, ins­tag­ra­mia, twit­te­riä! 

[3] Täy­si-ikäi­syys­raja oli 21 vuot­ta ja äiti luo­vut­ti si­sar Adal­le vas­tuun mi­nus­ta Kuo­pi­os­sa.   Tei­ni­kun­nan kon­ven­tin kruu­na­si 1½ tun­tia tans­sia Las­se Tu­ru­sen bän­din tah­dis­sa.   Ala­luok­kien juh­lis­sa eli 15 vuo­ti­ai­siin saak­ka oli vain pii­ri­leik­kiä, suo­sit­te­len ny­kyi­sil­le­kin!

[4] Maa­seu­tu ei ol­lut vie­lä säh­köis­tet­ty. Kuun­te­luun tar­vit­tiin yh­dis­tel­mä akku (5 ki­lon nes­te-mö­tik­kä), jota la­dat­tiin kir­kon­ky­läl­lä ja ano­di eli kui­va­pa­ris­to. Ano­dit oli­vat ker­ta­käyt­töi­siä ja  nii­tä ei aina ol­lut kau­pois­sa saa­ta­vis­sa, jol­loin ra­dio saat­toi olla myk­kä viik­ko­ja.